Kansallis- ja muinaispuvut

Kuva: Perniön puku. Silvi Kaarakainen.

Kansallispuvut

Kansallispuvut ovat pukuhistorian asiantuntijoiden nykykäyttöön kokoamia uusintoja kansan perinteisistä ja yksilöllisistä juhla-asuista. Niitä käytettiin 1700- ja 1800-luvuilla. Kansallispuvut perustuvat alueensa ja aikakautensa tyypillisiin kansan pukeutumistapoihin. Kukin käytti sellaista asua, johon oli varaa, josta piti tai jota tavattiin pitää omassa kylässä tai pitäjässä.

Kullekin kansallispuvulle on tarkkaan määritelty kaikki puvun yksityiskohdat, värit, osat, suhteet ja korut. Pukuihin on jättäneet jälkensä kuitenkin myös eri vuosikymmenten muotioikut. Puvun käyttö korostaa yhteenkuuluvuutta menneisyyden tai tietyn paikkakunnan ja väestöryhmän kanssa.

Ensimmäiset kansallispuvut koottiin Suomessa 1800-luvun jälkipuoliskolla, joka oli kansallisromantiikan aikaa. Silloin ihailtiin kansan käsityötaitoa naapurimaiden ja keskieurooppalaisten mallin mukaisesti. Esikuva toimintaan saatiin ulkomailta, etenkin Ruotsista, jossa kansanpuvut olivat olleet kiinnostuksen kohteena jo 1600- ja 1700-luvuilla. Kiinnostuttiin myös kansan pukuperinteestä, jonka yleismuoti oli syrjäyttänyt koko maassa 1800-luvun loppuun tultaessa.

Ruotsin Nordiska Museet perustettiin vuonna 1872. Maahamme haluttiin saada samanlainen museo. Ylioppilasosakunnat lähettivät retkikuntia maaseudulle keräämään esineistöä ja vaatekappaleita. Ylioppilaskuntien kansatieteelliseen museoon saatiin pysyvä näyttely, jossa puvut olivat edustavasti esillä. Tämä toimii tälläkin hetkellä Kansallismuseon kansanpukukokoelman runkona. Oma perinne ja kansallispuvut sen yhtenä ilmentymänä tukivat 1800-luvun aatteellisia ja yhteiskunnallisia tavoitteita.

Helsinkiläissivistyneistö harrasti kansallispukuja1800-1900-luvun vaihteessa näin vahvistaen kansallistunnetta. Sysäyksen pukujen käytölle saatiin myös kuvataiteilijoilta, jotka kiersivät maaseudulla ja kuvasivat kansanihmisen elintapoja, asuinympäristöä ja vaatepartta. Muun muassa taideopiskelija Severin Falkman matkusteli Karjalassa vuonna 1857 ja taiteilija Magnus von Wright kesällä 1860. Molemmat piirsivät matkoillaan useiden seutujen pukuja.

Kansallispukujen julkisena ensimmäisenä esiintymisenä pidetään vuotta 1885, jolloin kansallispukuiset neitokaiset esiintyivät Venäjän keisariparille näiden vieraillessa Suomen suurruhtinaskunnassa. Vuonna 1902 julkaistiin tohtori Theodor Schvindtin toimittamana ensimmäinen kansallispukukuvasto. Yhdistykset, kuten Suomalaisen Kansantanssin Ystävät, edistivät kansallispuvun käyttöä. Tärkeää työtä asiassa ovat tehneet myös kotiteollisuusyhdistykset, Kalevalaisten Naisten Liitto, työväenjärjestöt, Martta-yhdistykset, Maatalousnaiset, kotiteollisuuskoulut, kansanopistot sekä työväen- ja kansalaisopistot. Kansallispuvun nimitys vakiintui käyttöön 1900-luvun alussa. Puvun käyttö levisikin 1930-luvulle tultaessa sekä yhteiskunnallisesti että alueellisesti laajalle. Kaupallinen valmistus toi puvut kaikkien saataville.

Kiinnostus kansallispukuja kohtaan on vaihdellut sen mukaan, mitkä elämänarvot ovat kulloinkin olleet muodissa. Toinen maailmansota ja sitä seuranneet pulavuodet hankaloittivat kansallispukujen hankintaa, mutta olojen vakiinnuttua 1950-luvulla pukujen käyttö lisääntyi samalla kun seura- ja järjestötoiminta vilkastui. Radikaalilla 1960-luvulla kiinnostus kansallispukua kohtaan väheni. Seuraavana vuosikymmenenä kiinnostus pukua kohtaan alkoi hitaasti lisääntyä, sillä kiinnostuttiin menneisyydestä ja omista juurista. Kansallispukujen kysyntä on ollut tasaista 1980-luvulta lähtien.

Kansallispukumalleja on tänään Suomessa noin neljäsataa. Malleja ovat koonneet eri vuosikymmeninä lukuisat tutkijat ja virkamiehet. Kokoamis- ja tutkimusperiaatteet ovat vaihdelleet. Kansallispuku perustuu tutkimukseen. Lähteinä käytetään museoihin ja arkistoihin tallennettua materiaalia, kansanpukuja ja niiden osia, perunkirjatietoja sekä muuta ajan vaatetusta selvittävää aineistoa.

Mikään taho ei kokonaisvaltaisesti tutkinut pukuja sekä ohjannut niiden valmistusta ja käyttöä

ennen kuin Suomen kansallispukuneuvosto aloitti toimintansa vuonna 1979. Suomen kansallispukukeskus puolestaan toimii Suomen käsityön museon yhteydessä Jyväskylässä. Suomenruotsalaisesta pukuperinteestä on vastannut Brage-yhdistyksen pukujaosto jo vuodesta 1923.

Kansallispuku kertoo maamme eri osien historiasta ja kulttuurista, mutta myös muualta Euroopasta saaduista vaikutteista. Kansallispuvut on tapana jakaa kahteen ryhmään: länsisuomalaisiin ja eteläkarjalaisiin pukuihin. Länsisuomalaisissa eli läntisisissä puvuissa eurooppalaisen muodin vaikutukset olivat selvästi havaittavissa. Vaikutteet saapuivat esimerkiksi kaupankäynnin yhteydessä ja ne omaksuttiin lähinnä ylempien säätyluokkien välityksellä. Uutuudet hyväksyttiin ensin Etelä- ja Lounais-Suomessa, virikkeitä antoivat kaupungit, kartanot, virkatalot ja ruukit. Esimerkiksi koristeellisten raitahameiden esikuvina olivat 1700-luvun raidalliset muotikankaat. Silkillä päällystetyn tykkimyssyn esikuva löytyy myös 1700-luvun Euroopasta.

Eteläkarjalaisilla puvuilla tarkoitetaan nykyisen Etelä-Karjalan maakunnan, Karjalan kannaksen ja Laatokan seutujen pukuja. Eteläkarjalaiset olivat pukeutumisessaan vanhoillisia, asuivat alueella, jossa itä ja länsi kohtasivat sekä säilyttivät puvuissaan piirteitä alueen esihistoriallisista puvuista. Karjalan Kannaksella asui kaksi väestöryhmää: alkuperäiset, venäjänuskoiset äyrämöiset ja lähinnä Savosta muuttaneet, luterilaiset savakot. Savakkonaisen pukeutumisessa oli läntisiä piirteitä, äyrämöisen puku sisälsi piirteitä itäisestä pukukulttuurista.

Kansannainen pukeutui miehiä perinteellisemmin, sillä miehet liikkuivat naisia enemmän omaksuen myös nopeammin uudet muotivirtaukset. Naisten päähineistä saattoi havaita aviosäädyn, Karjalassa jopa naisen kotipitäjä voitiin päätellä huntupäähineestä.

Kansa valmisti juhlavaatteensa mahdollisimman arvokkaista kankaista. Juhlapuvun ikä oli pitkä, vanhat vaatteet ratkottiin uusiksi. Edelleenkin kansallispuku kohottaa tunnelmaa, juhlitaan sitten perheen piirissä, perinnejuhlissa tai vuotuisjuhlissa. 

Kuva: Silvi Kaarakainen.

Muinaispuvut

Muinaispuvut perustuvat arkeologisissa kaivauksissa löytyneisiin esihistoriallisen ajan lopun tekstiilien jäänteisiin. Sanaa ”muinaispuku” käytetään, kun tarkoitetaan nuoremman rautakauden eli viikinki- ja ristiretkiajan hautalöytöihin pohjaavista vaatekappaleista. Tarkemmin muinaispuku viittaa sellaisiin tieteellisesti perusteltuihin muinaispukurekonstruktioihin, joiden pohjana ovat pääosin yhden haudan löydöt.

Pakanalliseen tapaan kuului haudata vainajat juhlapuvuissaan. Naisten pukujen koristeena oli usein runsaasti pronssispiraaleja ja muita koruja, joista liuenneet kuparisuolat ovat säilyttäneet pukujen kankaiden osia. Näiden fragmenttien perusteella tutkijat ovat pystyneet selvittämään pukujen rakenteen, kankaiden lankatiheydet ja paljon muuta. Suomalaiset muinaispuvut ilmentävät hyvin kansallisten ja kansainvälisten ainesten osuutta kulttuurissamme.

Ensimmäiset runsaat tekstiililöydöt tehtiin 1800-luvun lopulla Karjalassa, Savossa ja Varsinais-Suomessa kaivetuista kalmistoista. Theodor Schvindt kaivoi vuonna 1885 Laatokan Karjalassa Kaukolan Kekomäessä ja J.R. Aspelin vuonna 1886 Mikkelin Tuukkalassa. Ensimmäiset suomalaisen muinaispuvun konkreettiset ennallistukset olivat Wiipurilaisen osakunnan juhliin 1890-luvulla valmistetut muinaissuomalaisen miehen, vaimon ja tytön asut. Myöhempi tutkimus on leimannut nämä näyttämölle valmistetut ennallistukset lähinnä rooliasuiksi. Myös vuonna 1900 Koti ja Yhteiskunta -lehdessä ilmestyneestä Aino-puvusta, joka saavutti suuren suosion, tehtiin omia versioita. Aino-pukua ei enää ennen toista maailmansotaa pidetty varsinaisena muinaispukuna.

Muinaispuvuista on tänään juhlapukukäytössä Perniön, Tuukkalan, Muinais-Karjalan, Euran, Maskun, Kaarinan ja Mikkelin seudun puvut. Miesten muinaispukuja ei ole hautamateriaalin vähyyden vuoksi voitu ennallistaa. Useimmat suomalaiset muinaispukuprojektit ovat yhdistäneet tutkimusta ja tulkintaa. Kunakin aikana vaikuttavat tietyt kulttuuriset käsitteet siitä, miten tietynlainen vaate pitäisi valmistaa.

Pukujen valmistamiseen ei ole liittynyt vain tieteellinen kiinnostus, vaan myös halu käyttää pukuja arvokkaina juhla-asuina. Euran pukua voidaan pitää ensimmäisenä tieteellisesti perusteltuna arkeologisena pukuennallistuksena. Puku perustuu arkeologi Pirkko-Liisa Lehtosalo-Hilanderin kaivauksiin. Se tuli koko kansan tietoisuuteen vuonna 2001, kun presidentti Tarja Halonen pukeutui lahjaksi saamaansa pukuun itsenäisyyspäivän vastaanotolla.

Kuva: Perniön puku. Silvi Kaarakainen.

Lähteet

https://kansallispuvussa.com

https://www.craftmuseum.fi/palvelut/suomen-kansallispukukeskus/kansallispukujen-tietopaketti

Kaukonen, Toini-Inkeri (1985): Suomalaiset kansanpuvut ja kansallispuvut. Porvoo: WSOY.

Lehikoinen, Leena-Liisa & Puhakka, Mervi (1994): Kansallispukuja Suomesta. Helsinki: Kustanneosakeyhtiö Ajatus.

Pasanen, Mervi & Sahramaa, Jenni (2021): Löydöstä muinaispuvuksi. Tallinna: Salakirjat.

Pursiainen, Leena (1982): Karjalaisia kansallispukuja. Eteläkarjalaisten Nuorisoseurojen Liitto ry. Helsinki: WSOY. Sinihameet, kultavyöt. Suomalaisia muinaispukuja (2003). Pirkanmaan käsi- ja taideteollisuus ry. Tampere: Kirjapaino Hermes oy.