Taina Eskolan Vuoksenranta-Antrean puku

Tässä minun pukuni hankkeen yhdeksännessä blogissa kerron yhdistyksen jäsenen Taina Eskolan Vuoksenranta-Antrean puvusta.

Taina Eskola. Kuva: Silvi Kaarakainen

Antrean kansallispuvun tilasi Helsingin Antrea-Seura ja sen kokosi Tyyni Vahter vuonna 1955.  Antrean hame on tummansinistä villaa, joka on laskostettu ja prässätty. Helmassa on punainen verkahelmus. Tankkiliivi on ommeltu samasta villakankaasta. Se on suorahko, edestä avonainen korostaen rinnalle asetettua suurta hopeasolkea. Liivi suljetaan hopeisella hakasparilla. Paita on malliltaan yksinkertainen. Tasku on suurehko, punaisista, sinisistä ja beigeistä tilkuista ommeltu. Se solmitaan keltapunaisella pirtanauhalla. Pukuun kuuluva koru on isohko hopeinen paljinsolki, joka asetetaan paidan etumukseen. Antrean puvun kanssa nuoret naiset käyttävät punaista sykerölaitetta, josta roikkuu suurehkot tupsut ja naimisissa olevat naiset käyttävät valkoista huntua.

Taina Eskola Vuoksenranta-Antrean puvussa. Kuva: Silvi Kaarakainen

Tainan äiti on syntynyt evakkomatkalla. Hänen perheensä on kotoisin Vuoksenrannasta, jossa äiti asui välirauhan aikana. Äiti puhui paljon Karjalasta, ja kun Tainan työkaveri kertoi miehensä järjestävän matkoja Vuoksenrantaan, Taina innostui. Hän kertoi matkasta äidilleen vasta kun passeja ja viisumeja hankittiin. Äidillä ei ollut mitään muistikuvia Vuoksenrannasta, mutta matkalla he tapasivat muun muassa äidin serkun, jonka äiti oli tavannut viimeksi 6-vuotiaana. Toisella matkalla löydettiin äidin kotitalon navetan kivijalka, ja äiti otti mukaansa siitä muistoksi kiven, jossa oli luonnollinen risti. Matkalla mukana olleen papin mukaan kyseessä oli viesti ylhäältä. Taina liittyi Vuoksenranta-seuraan ja osti Vuorelman loppumyynnistä Vuoksenrannan puvun. Puku oli kokoa 36 ja sitä piti tuunata. Lisäksi Taina on itse tehnyt pukuun liivin, päähineen ja paidan, josta puuttuu vielä ristipistokirjailut. Parhaillaan hän opettelee nypläystä osatakseen tehdä pukuun juhlaesiliinan.

Taina on käyttänyt pukua juhlissa, kuten ensimmäisen lapsenlapsensa ristiäisissä, Vuoksenranta-seuran tapahtumissa ja Karjala-päivillä. Puvussa on arvokas olo, siihen liittyy paljon muistoja ja tunteita. Hän on intohimoinen käsityöihminen, hänellä on useita ja erityylisiä käsitöitä kesken samaan aikaan. Käsitöiden tekeminen tuo hyvää oloa ja on myös selviytymiskeino, jos jokin asia painaa. Käsitöiden tekeminen kulkee Tainan suvussa äidinäidiltä äidille, hänen omat lapsensa eivät vielä ole kiinnostuneita, mutta Taina uskoo, että he joskus vielä haluavat kuulla suvun tarinoita. Tainan isoäiti osasi kasvattaa pellavaa ja kehrätä. Kun Heinolan kansalaisopistossa pidettiin kehräyskurssi, Taina kaivoi äidinäidin rukin autotallista ja alkoi opetella taitoa itsekin. Taina tuntee kiitollisuutta saadessaan olla osa jatkumoa. Äiti asuu nykyään palvelutalossa, ja Taina poikkeaa äitiä tapaamaan kansallispuvussa aina kun käyttää sitä.

Taina kertoo ymmärtäneensä perinteen merkityksen vasta myöhäiskeski-iässä. Hänen talonsa on täynnä omia ja suvun käsitöitä. Jos talo syttyisi palamaan, Taina pelastaisi ensimmäisenä valokuvat ja käsityöt.