Päivitetty: 11.12.2024

Eija työskentelee Tommola-talon päiväkodissa ja eskarissa sekä Kirkonkylän eskarissa, joka toimii tällä hetkellä Tommola-talon tiloissa.

Kerro lyhyesti itsestäsi

Olen Eija Rytinki ja aloitin Heinolassa varhaiskasvatuksen erityisopettajana elokuussa. Tulin Vantaalta ja olen aina haaveillut asuvani Heinolassa, sillä mökkini on Lusissa. Unelma on täyttynyt ja olen ikionnellinen kauniissa Heinolassa.

Kerro lyhyesti koulutuksestasi, työhistoriastasi ja miten olet päätynyt varhaiskasvatuksen pariin sekä missä ja minkä tyyppisissä tehtävissä olet toiminut ja entä nyt?

Olen lastenhoitajan koulutukseni jälkeen Ruotsissa valmistunut förskollärareksi, joka vastaa varhaiskasvatuksen opettajan koulutusta. Ruotsissa olen työskennellyt muutaman vuoden valmistuttuani ja viimeiset 35 vuotta Vantaalla, jossa loppuvuodet varajohtajana ja johtajana.

Nykyisessä työssäni tuen lapsia, joilla erityisiä haasteita kasvussa, kehityksessä ja/tai oppimisessa. Olen myös positiivisen pedagogiikan vankka kannattaja ja tuon sitä lapsiryhmiin ja kasvattajatiimeihin.

Miltä Heinolan varhaiskasvatuksessa työskentely on tuntunut?

Heinolaan työnantajana olen tähän asti ollut erittäin tyytyväinen. Olen saanut apua kaikessa, jossa tarvinnut – erityisesti esihenkilöni tuki, perehdytys ja kannustus on saanut tuntemaan itseni tervetulleeksi.

Työnkuvaani/rooliini ja päiväkotiin tutustumisen lisäksi olen käyttänyt näin aluksi paljon aikaa uusien järjestelmien käyttöön oppimiseen, puhkumisen lisäksi se on välillä mielenkiintoista, sillä Heinolassa on moni järjestelmä ”toimivampi”, mihin olen tottunut (mm. Läsnä, Wilma).

Täällä on myös tuen asiat mielestäni hyvin hoidettu – sitä saa tarvittaessa eikä prosessi ole ”hidas” eikä ”kankea”. Muutenkin kuvani Heinolasta on lapsiystävällinen.

Miten kuvailisit itseäsi kolmella sanalla, entä miten lapset kuvailisivat sinua?

Sensitiivinen, luova ja positiivinen. Lapset sanoisivat hassu, teen aina työtä pilke silmäkulmassa.

Ja joku jännittävä/hauska tapaus tai tilanne työurasi ajalta

Tapahtui viime kuussa: silittelin lepohetkellä lasta, joka ei ollut lainkaan mielissään koko lepohetkestä eikä minusta (ei vielä edes tuntenut). Olen ”tyhmä… yhtään ei tykkää…mene pois…” Minä kuiskasin korvaan, että voi harmi, minä niin pidän sinusta. Hetken hän oli hiljaa suu mutrulla, sitten nousi istumaan, katsoi silmiin ja kysyi: ”Miks sä oot niin kiva?” Meni muuten tunteisiin ja siinä kiteytyy se, miksi rakastan tätä työtä.

Monin tavoin muutenkin työni on hyvin monipuolista, antoisaa ja palkitsevaa – tunnen joka aamu pyöräillessäni vedenrantaa pitkin uudella työsuhde-sähköpyörälläni innostuksen lisäksi aivan ONNEA!